Mahdollisuuksien kirous

Eräällä verkosta löytämälläni luennolla professori Renata Salecl puhuu siitä, millaista ahdistusta suuri valinnanvara voi ihmisessä aiheuttaa. Esimerkiksi aamiaismurojen valinta hyvin varustellussa ruokakaupassa voi olla ärsyttävää, etenkin jos ei ole kokeillut niistä yhtäkään. Ajatus on jossain määrin yllättävä; suurta tuotevalikoimaahan pidetään yleensä kaupan kilpailuvalttina. Salecl kuitenkin korostaa sitä, että valinnan tekoon liittyy aina menetyksen tunne. Kun valitsemme jotain, suljemme pois kaikki muut vaihtoehdot. Vaikka murot olisivat kuinka maittavia, pohdimme että olisiko toinen lajike ollut tätäkin herkullisempi. Valinnan aiheuttamaa ahdistusta lisää myös harhakuvitelma siitä, että on olemassa jokin "täydellinen vaihtoehto".

Muropaketeista on suorastaan vastustamattoman helppoa hypätä elämän suuriin, väistämättömiin valintoihin. Yksi hyvä esimerkki on ammatti. Jos nuori päätyy kovan työn tuloksena opiskelemaan lääketiedettä, voi hän olla perustellusti ylpeä itsestään. Tehty valinta kuitenkin tarkoittaa sitä, että hänestä ei tule lakimiestä, toimittajaa, ammattikuvaajaa tai rockmuusikkoa. Tai vaihtoehtoiset urat ovat nyt ainakin epätodennäköisempiä. Tunne menetyksestä voi joskus kalvaa ihmistä niin, että omien valintojen hyvät puolet jäävät sen varjoon. Lääkäri saattaa potilaan oksennusta ihmetellessään märehtiä, että olisiko sittenkin hienompaa olla esiintyvä taiteilija. Kuuluisa iskelmälaulaja voi taas omasta puolestaan harmitella sitä, ettei työssään pääse pelastamaan kenenkään henkeä.

Suomalaista yhteiskuntaa on vuosikymmenien ajan hiottu sellaiseksi, että sosiaalinen nousu olisi vain yksilön ominaisuuksista kiinni. Käytännössä asia on tietenkin monimutkaisempi. Kuitenkin esimerkiksi koulutus on maksutonta, jotta muutkin kuin rikkaiden perheiden vesat pääsisivät tutkintoihin kiinni. Mahdollisuuksien tasa-arvoon pyrkiminen on järkevää, koska siten kukin yksilö voi pyrkiä siihen tehtävään, johon taidot sopivat. Mahdollisuuksien kirjo elämässä aiheuttaa kuitenkin samaa ahdistusta mitä tuotteet marketin hyllyllä. Kun tarjolla oli näin paljon vaihtoehtoja, "huono" elämänvalinta harmittaa. Jos näyttää siltä, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä, epäonnistuminen koetaan itsestä johtuvaksi. Sen sijaan monessa kehittyvässä maassa on köyhäksi syntyneellä hyvin pienet mahdollisuudet sosiaaliseen nousuun. Delhissä asuva kengänkiillottaja voi itsekseen manata, että "olisinko sittenkin ollut onnellisempi riksakuskina?". Koska vaihtoehdot ovat näin vähäiset, voi tuolloin kuitenkin todeta että teki varmaankin parhaansa niissä raameissa mitä annettiin. Suomalaisella nämä raamit ovat sen sijaan yleensä huomattavasti laajemmat.

Ihmisten turhautuminen purkautuu Suomessa eri tavalla kuin sellaisissa yhteiskunnissa, joissa luokkaerot ovat suuret. Luokkaerojen vallitessa viha kohdistetaan helpommin rakenteisiin ja valtaeliittiin, jotka eivät ole antaneet merkittävälle osalle kansasta mitään mahdollisuuksia. Elämä voi olla karua, mutta jotain lohtua saa siitä ettei voi omalle asemalleen mitään. Suomessa sen sijaan viha kohdistetaan ennemmin itseen. Mediassa pyöritettävät menestystarinat saavat monet entisestään kyseenalaistamaan omien valintojensa viisautta. Mielestäni tämä osittain selittää paradoksia pahoinvoinnista hyvinvointivaltiossa.

Olin viime vuonna töissä esimiehenä järjestössä. Muistan tuolloin tuijottaneeni eräänä iltana kaivinkoneen kuljettajaa häntä kadehtien. Katkerana totesin itselleni, että tuon miehen tuskin tarvitsee miettiä työasioita kotonaan. Kun ikää karttuu ja tiettyjä ovia sulkeutuu elämän varrella, mietin aika ajoin omien ratkaisujeni järkevyyttä. Olen kuitenkin tajunnut sen, että jokainen ihminen -asemasta riippumatta- potee välillä samanlaista epävarmuutta. Toivon tämän ajatuksen lämmittävän arvon lukijoiden koleita syyspäiviä.